Tarina jatkuu!

Sirkuksen tarina jatkuu Namibiassa ja sen menoa pääsee seuraamaan Aksun johdattelemana osoitteessa:

http://circusgoesnamibia.blogspot.fi/

En malta odottaa, mitä kaikkea sirkuksen taika tuo tullessaan tällä kertaa. Vaikka en olekaan itse mukana matkassa aion elää sitä täysillä ja elää myös vähän menneessä kirjoittaen oman matkani raporttia opparin muodossa.

Viisi päivää Suomessa

Lontoon yllä.

Ei tämä tarina vielä päättynyt. Saavuin siis turvallisesti Suomeen maanantaina iltapäivällä. Oli hieman vilpoinen, kun vastaanotto oli unohtanut tuoda talvitakin lentokentälle. Onneksi kuitenkin halaukset lämmittivät enemmän kuin koskaan. Ilon, väsymyksen ja haikeuden kyyneleitä en säästellyt sinä iltana, jostain syystä niitä kuitenkin vielä riittää.

Heti tiistaina tuli jo olo, että nyt ovat asiat jääneet kesäkuntoon, enkä ole yhtään valmis arkeen. Siksi aloitinkin oloni täällä vähemmän arkisesti nukkumalla pitkään ja näkemällä ihania ihmisiä. Ensimmäisenä aamuna kellon ollessa puoli yhdeksän ajattelin, että vielähän tässä on aikaa nukkua, kun ulkonakin on niin hämärää. Onneksi on joululoma aikaa opetella tähän synkkyyteen, niin ei sitten myöhästy koulusta tammikuussa.

Tyytyväinen kehrääjä.

Olen saanut asuntoasiat vakuutuksia vaille hallintaan. Kävin perjantaina mittailemassa seiniä ja sisustin mielessäni. Nyt on tosin päässä vielä turhan monta vaihtoehtoja järjetyksestä, vaikka en edes vielä omista kaikkia huonekaluja, jotka jo ajatuksissani sijoittelin. Autokin on saatu tienpäälle jo ennen saapumistani, mutta samalla kun hoidan asuntovakuutukset pitää tsekata autonkin asiat kuntoon. Kaikista suurin sekamelska päässäni on tällä hetkellä kouluasiat. Pitää toivoa, että uskolliset opettaja eivät halua aloittaa omaa lomaansta kauhean ajoissa. Kohta alkaa nimittäin sähköposti pommitus.

Koulullakin kävin eksymässä, mutta toivomani henkilöt eivät olleet paikalla. Olisihan sitä tietysti voinut kysyä etukäteen s-postilla ovatko paikalla, mutta jotenkin viimeiset kolme ja puoli kuukautta ovat nakertaneet suunnitelmallisuuteni murusiksi. Pitää tehdä korjaustyön nyt lomalla. Kaverinikin kysyi päivää ennen, kun olin Kotkaan ajelemassa, että millaisella aikatalulla olen liikenteessä. Se olikin vaikea kysymys, kun olin vain ajatellut herätä ja lähteä ennen kuin on liian myöhäistä.

Taisi olla kissa ylpeä
tervetuliasilahjastaan.
Uusi matto oli oiva paikkan
valinta.

Kynnet kuntoon. Meni
kyllä heti pilalle.

Maanantaina täytyy ensitöikseen marssia kirjakauppaan ostamaan uusi kalenteri, kirjepaperia ja kuoria. Sirkuslapsille lähtee kirje ja itselleni kirjoitan kalenterista raamatun ensivuodeksi. Vaikka pää on näin sekaisin on silti olo, ettei olisi koskaan lähtenytkään. Luulen, että paljon vaikuttaa se, että pystin olemaan yhteydessä lähes kaikkiin tärkeimpiin ihmisiin reissun aikana, eikä paljon kiinniotettavaa tapahtumissa ole jäänyt. Vielä on paljon kohtaamisia tekemättä, mutta en ole hetkeen kyllä Suomea kauemmaksi lähdössä, joten aikaa on. :)

Kiitos vielä kaikille, jotka ovat olleet mukana tämän tarinan iloissa ja suruissa!

Kohti Kotkaa.

 Thank you for all, who has been living this part of my life with me!

Uudelta asunnolta. Kohta ei ole enää niin kolkon näköistä.

Iskää töissä tapaamassa.

Lähtövalmiina?

Kotikatu pimeässä illassa.

Vähän reilu viikko on kulunut viime päivityksestä. Perjantaina sain viimeisteltyä tuntini Katuturan sairaalalla. Piti poistua aika livakkaan, jotta en olisi saanut itkukohtausta keskellä casualtya. Ehkä olin vähän väsynytkin yövuoron jäljiltä.

Koitan orjentoitua lähtöön, mutta se ei tunnu ollenkaan mukavalta. Toisaalta haluan kotiin ihan hirveästi, mutta yhtä kovasti haluaisin jäädä. Kela "onneksi" puhkaisi tämän helteisen kuplan ja maksoi jo tässä kuussa kotimaan opiskelujen mukaisen opintotuen. Meni vähän budjetti uusiksi. Onneksi tuli hankittua visa ennen tänne lähtöä niin saa kaikki matkatavarat kotiin. Suomipoppia olen koittanut myös kuunnella itsekseni. Onneksi soittolistat ei uudistu kovin usein niin ei tarvitse monien biisien sanoja opetella.

Tuliaisia mun uuteen keittiöön.

Vaahtokylpy kynttilän valossa

Pretty, lopulta tultiin toimeen.

Lauantaina vein sirkuesityksestä jäänyttä rekvisiittaa sekä vähän vaatteita ja kenkiä Home of Good Hopelle. En varmaan ikinä unohda sitä, kun olen juuri nousemassa autoon yksi sirkus lapsistani juoksee vielä viimeisen kerran loukseni ja halaa niin kovaa kun hennoilla käsillään pystyy. Voisimpa ottaa heidät kaikki mukaan ja tarjota heille maailman parhaan suomalaisen kulutuksen ja antaa heille mahdollisuuden olla, mitä ikinä tahtovat tässä maailmassa. Kun lapset kysyvät sinulta, milloin tulet takaisin ja joudut vastaanmaan, että en tiedä, tulee ihan hirveä olo.

Olen iloinen, että silloin Jylpyn kampuksen ruokalassa päätin lähteä mukaan Axun älyttömään ideaan viedä sosiaalinen sirkus Namibiaan. Sain tänään opettajalta sähköpostilla linkin Kyamkin uunituoreeseen artikkeli kokelmaan pedagokiikasta. Sivuilla 74 - 81 on asiaa sosiaalisesta sirkuksesta ja Hoitsusirkuksesta, josta tämä koko hulluus sai alkunsa (laitan linkin loppuun). Siinä pohdittiin, mm. miten Hoitsusirkusvaikutti opiskeljijoihin ja, miten se voisi tulevaisuudessa vaikuttaa esim. opiskeluilmapiiriin ja keskyttämisen ehkäisyyn. Aloin miettimään, että todennäköisesti ilman Hoitsusirkusta olisin hakenut alkuperäisen suunnitelmani mukaan opiskelemaan hoitotyön sijaan ensihoitoa jonnekin muualle. Eipä tällä hetkellä kaduta yhtään, että jäin Kyamkiin ja hoitotyön koulutuohjelmaan. Täytyy vaan sanoja opparimmekin ohjaavalle opettajalle Jussille, että "Great timing"!

Garnish, herkullista intialaista ruokaa

Vaikka nämä lähdön hetket kuulostavat aika rankalta ja syvälliseltä pohdinnalta olen myös rentoutunut mm. hyvän ruuan äärellä, vaahtokylvyssä ja ostoskeskuksessa. Ehkä vielä ennen lähtöä koitan syventää rusketustani. Rentoutumisen ohella olen oppinut täällä reissulla monia asioita kuten kehittynyt ammatillisesti, tutustunut moniin erilaisiin ihmisiin, tullut paremmaksi kokiks, kohdannut pelkoja, ylittänyt itseni, huomannut monien jo tuntemieni ihmisten tärkeyden ja ymmärtänyt, että vähemmälläkin pärjäisin (nimimerkki: kolme matkalaukkua).

Vielä ois pari tärkeää tuliaista hankkimatta, harjottelupaperit allekirjottamatta ja ihmisiä hyvästelemättä. Sitten ois tää kolme ja puoli kuukautta elämästä tapauteltu käytännössä. Teoriassa sitä saa vielä taputella kyllästymiseen asti. :)

Kiri, Huovi, Malvela, Learning Gareden: Pedagogisia kikintoja LCCE-mallin reunamilla:

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/83135/Learning%20garden%20nettiversio.pdf?sequence=1

Tällä viikolla

Kahden viikon päästä lähtee lento kohti kotia. Vielä on kuitenkin joitakin tunteja tehtävänä sairaalalla. Päätin tehdä ne ensiavussa, joten tällä viikolla olen viettänyt siellä kolme yötä. Ensiviikolla sitten vielä toiset kolme.

Loppu viikko casualtyssa oli kiireinen. Palkkapäivä, kansallinen vapaapäivä ja presidentin vaalit ruhakauttivat päivystyksen. Verta on lentänyt ja paljon. Tyypillisimpiä potilaita olivat pullosta pään alueelle haavan saaneet. Muuallekin kehoon oli keksitty puukottaa ja iskeä vaikka minkälaisella esineellä. Parhaiten on jäänyt mieleen mies, jolla oli jokapuolella kehoa puukon viiltoja. Aina kun luulin, että nyt sain kaikkiin sidoksen, niin eikö jo löydy jostain vielä yksi. Toinen mies joka jäi "elävästi" mieleen olis potilas, josta ambulanssi soitti ennakkoilmoituksen. Satuin epäonnekseni puhelimen viereen, kun soittivat. Nopsaa olivatkin jo ovella ja sisälle saapuivat elvyttäen. En tiedä kauan lie elvyttäneet, mutta ei ollut apua. En ole ikinä nähnyt niin epäjohdonmukaista elvytystä ja en enää ihmettele, miksi tilastolliseti kovinkaan moni ei lähde tämän osaston elvytyshuoneesta elävänä. Ja mitä tästä kaikesta opimme: älä ala tappelemaan Afrikassa. Toisella on kuitenkin puukko jossain piilossa.

Afrikassa kyynistymisen vastapainoksi kävin kuitenkin pyöräyttämässä pari ilon ja haikeuden kyyneltä Home of Good Hopella viimeissessä sirkustyöpajassa. Lapset pääsivät näkemään itse videon esityksestä sekä kuvia matkan varrelta, jätskin syönnin ohessa tietenkin. Lähdön lähestyessä haleja sai antaa enemmän kun tarpeeksi eikä ollut mitään mahdollisuutta olla itkemättä, kun lapset lauloivat jäähyväislaulun. Lupasin kirjoittaa heille kirjeen, kun pääseen Suomeen. Toivottavasti heillä riittää tsemppiä jatkaa treenamista aina siihen asti kunnes oppariparini tulee tänne jatkamaan touhua. Tietyistä lapsista voin kuitenkin olla lähes varma, että näen heidän kuvansa vielä huhtikuun jatkopajoistakin. Olisi mahtavaa tulla silloin myös itse tänne pelleilemään, mutta luulen, ettei budjetti antaisi periksi. Pitää siis tyytyä ostamaan vain niitä postimerkkejä.

Jääjyvisjuhlia on tässä viimeaikoina ollut. Viimeksi eilen istuttiin norjalaisten läksiäisiä. Ei sitä oikeen ymmärrä itsekään, että kohta olen taas kotona ja tää kokemus on ohi. Tulee ihan palakurkkuun, kun kirjottaa lähdön lähenemisestä. On vaan niin ristiriitainen olo, kun haluaa lähteä, mutta toisaalta taas jäädä.

Aina yhtä ylpeä

Riemulla ei ole rajaa vaikka vesi olikin kylmää.

Kiireinen viikko on nyt jäämässä taakse. Täällä viikolla olen ollut viikolla olen joka päivä tehnyt jotain sirkukseen liittyvää. Maanantaista perjantaihin meillä on ollut harjoituksia lauantain esitystä varten. Tiistaina kuitenkin jouduin perumaan harjoitukset, kun kauppojen aukiolot ja treenit meinasivat mennä niin päällekkäin, että olisi jäänyt paidat hankkimatta. Joka päivä lapset saivat minut hymyilemään entistä enemmän. Vielä pari kuukautta kaiken aikataulu sähläyksen jälkeen en uskonut, että pääsisimme hän pisteeseen.

Acrobatic team

Lauantaina koitti esitysaamu. Lähin kuuden muun vaihtoopiskelijan kanssa Katuturan uima-altaalle kaikkien sirkus kamojen kanssa. Jännitti ihan hirveästi ja se kyllä huomasivat muutkin kuinka aggressiivisesti levittelin huulirasvaa purkista. Monta asiaa oli vielä auki. En tiennyt tietävätkö joulujuhlan järjestäjät uima-altaalla mitään esityksestämme, vaikka minulle oli sanottu, että sinne ollaan oltu yhteydessä. Aikaisempien kokemusten perusteella ei myöskään ollut millään tavalla varmaa, että lapset saapuisivat suunnitellusti paikalle.

Aloitin altaalla puhumaan esitystämme ohjelmaan mukaan, sillä siitä ei ollut koskaan kuultukaan. Niin pahalta kuin tuntuu sanoa niin huomasi kyllä, että sai sopia asioita Namibian saksalaisten kanssa, oli asioiden sujuvuus aste ihan erilainen. Ilmoille ei jäänyt enää kun yksi kysymysmerkki: ehtivätkö lapset ajoissa paikalle. Saapuivathan he, ehtivät vajaan tunnin pulikoida altaassakin ennen maskien maalausta.

Kun esitysten aika koitti en voinut muuta, kun olla ylpeydestä soikea, siellä ne mun lapset on ja vetää ihan älyttömän hyvin. Harmittaa kun ei ehditty lasten kanssa kunnolla purkaa esitystä samana päivänä, mutta ensi torstaina sitten. Toivottavasti he näkevät itsekin kuinka hyviä ovat.

T-shirt factory

Tällä viikolla illat ovat treenien jälkeen menny aikapitkälle t-paitoja maalatessa. Onneksi sain siihen kämppiksiltä apua. Perjantaina ehdin ostella tuliaisiakin Craft Cafe aamiaisen jälkeen. Vielä on kuitenkin vaikka mitä hankintoja tekemättä. Pahoittelen, kun perhe ja ystävät ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, ensi viikkolla uusi yritys.

Last training

Harjoittelu tehollakin on päättynyt ja loppuajan palloilen varmaan ensiavussa. Tehon henklökunta halusi pitää meille pienet juhlat ennen kuin lähdimme Nellan ja Katrin kanssa. Ostimme sinne suklaakakun ja he toivat Hungry Lion kanaa ja kokista. Kuulimme useita puheita meidän ahkeruudesta ystävällisyydestä. Kyllä siinä vähän meinasi herkistyä, vaikka välillä tuntuu, että mieli kylmenee Katuturan sairaaralla eikä hurjatkaan jutut tunnu enää miltään.

This week has been very busy with the circus. Everyday from Monday to Friday I have been at the soup kitchen helping the kids to get the performance together. Except on Tuesday I had to go to stores to buy paints and shirts. After that, every night before the performance me and my roommates have had the t-shirt factory in our pool house. Two months ago it was hard to imagine that we would get to this point. 

I was very nervous on Saturday morning when me, six other student and the circus equipments left from the house to Katutura swimming pool. I was hoping the best and afraid the worst. Fortunately the best happened. Kids were on time and they had time to swim before we started to paint our faces. 

We made final practice behind the cars. When our turn became the kids really did their best and I am so proud of them. I just hope that they can see how good they are. They can do anything as long as they have desire and belief. On Thursday I will go keep my last workshop. I can promise that I'm not able to hold my tears when we depart.

The Circus of Home of Good Hope

Estradille mars!

Johan on taas tapahtunut sitten viime päivityksen. Aloitin maanantaina ensimmäisen vuoroni teho-osastolla. Siellä on yhdestä kahteen potilasta aina hoitajaa kohen. Ensimmäiset potilaani olivat aivohalvauksen saaneita. Tunsin itseni ihan stroke hoitajaksi, kun siirryin sisätaudeilta samojen asioiden äärelle.

Molemmat potilaat olivat nelikymppisiä naisia, samalla diagnoosilla. Nuorempi naisista irroitettiin hengityskoneesta keskiviikkona, kun monen lääkärin arvion jälkeen hänet todettiin aivokuolleeksi. Onnea hänelle seuraavaan elämään, toivottavasti se päättyy vähän paremmin. Toisen leidin tila koheni silmissä. Torstaihin mennessä hän jo kykeni nielemään pehmeää ruokaa ja päästeli pieniä ääniä, nyökkäilyn ja pään pyörityksen lisäksi. Ymmärrys oli tallella, toisaalta se ehkä vähän surullista onkin. Samana päivänä hänet siirreittiin osastolle. Toivottavasti jatkokuntoutus sujuu mallikkaasti.


Torstaina sain potilaakseni miehen, joka oli juuri edellisenä päivänä herätelty koomasta. Oli kummallinen tunne jutella ihmisen kanssa, jonka on aikaisemmin nähnyt vain unessa koneen avustaessa hengitystä. Olin iloinen, että niin helppoa kuin olisi ollutkin jättää potilas sängynpohjalle ja käännellä siellä aloitettiin aktiivinen kuntoutus ja mies pääsi tuoliin istumaan. Äidin hymy oli korvaamaton, kun hän avusti poikaansa ruokailussa.

Työviikko on ollut todella mielenkiintoinen ja ensimmäistä kertaa koen saaneeni ohjausta Katuturan sairaalassa. Odotan innolla seuraavaa viikkoa teholla, nyt kun paikka on jo tuttu. Ei pidä toivoa, mutta joku monivamma potilas voisi olla mielenkiintoinen ensiviikoksi. Teholla on mukavaa, kun voi keskittyä yleensä yhteen potilaaseen kerrallaan, tietää mikä heitä oikeasti vaivaa ja mitä pitää muistaa ottaa huomioon. Sisätaudeilla kun oli vuoron aikana hoidettavana 16 potilasta per hitaja, ei aina ihan muistunut mieleen, mikä kenenkin ongelma oli ennen katsoi paperit.

Enemmän päässäni on pyörinyt tällä viikolla kuitenkin sirkus. Aikaisemmin ilmoitin, että suunnittelemme sirkusesitystä itsenäisyyspäiväksi, mutta koska tämä on Afrikka esiinnymmekin jo ensiviikon lauantaina Katuturan uima-altalla. Vähän kiire meinaa tulla. Keskiviikkona pidettiin ideointi ja harjoittelu työpaja. Loppujen lopuksi kaikki löysivät itselleen mieleisen numeron, jossa haluavat olla mukana. Ensiviikolla on sitten intensiivi treenausta pienryhmissä. Itse pyrin pääsemään Home of Good Hopelle joka päivä, jotta numerot saadaan hiottua kuntoon.

Treenien lisäksi koitan tehdä kaikkeni, jotta myös puitteet olisivat lapsille ikimuistoiset. Kunnon äänentoisto, yhteiset t-paidat, torstaina harjoitellaan esitysmaskit ja mietitään muu rekvisiitta kuntoon. Jännittää jo nyt ihan sikana, vaikkei näin sunnuntaina asioille mitään pysty tekemäänkään. Jos saan esityksen taltioitua videolle, niin pyrin laittamaan sen tänne teille nähtväksi. Pitäkää peukkuja, niitä tarvitaan tai, jos ei lapset niin ainakin minä.

P.S. Tasan neljä viikkoa unelmaa jäljellä ja sitten alkaa matka kohti kotia. Alkaa vähän olla ikävä, mutta vielä en olisi valmis lähtemään.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 A lot has happened since the last post. I started my training in Acute Care Unit (Intensive Care Unit). I'm going to be there one more week and then back to casualty. This week I felt like Stroke nurse when my first patients were stroke patients. I was back in same business that I finished in medical ward last week.

Three first days I were with two female patients, under 50 years old with same diagnose. Their stories ended very differently. Younger woman was plugged of from ventilator on Wednesday when she was diagnosed as brain death. I hope that her next life will have better ending. The other woman was clearly recovering during her stay at ACU and on Thursday she I was happy when she got a place from the ward.

Thursday I had a interesting day with the patient who had been woken up from coma one day before. It was weird  to talk to the patient who I have earlier only seen as sleep in ventilator. The smile of his mother was priceless when she was helping her son to eat breakfast.

The week at ACU has been very interesting and for the first time I feel like someone is looking after my work and maybe teaching something. I'm very eager to see what kind of cases next week will bring. In ACU it's nice when you can focus only one or two patients at the time and you get really know what's wrong with them.

The circus has been very much in my head during this week. Earlier I have said that the circus performance is 6.12.  but now the last fact is that we are performing already 22.11. because This Is Africa. We are a bit in hurry and I have promised to be everyday at the soup kitchen helping the kids to get their shows together. I also have to figure out t-shirts for everybody and some speakers for music. Luckily I don't have some many hours left at the hospital so maybe use some day only for circus.

P.S. Only four week left of this dream and then I start my journey back to home. I might be a bit homesick but I'm not ready leave yet.

Pyramidin huipulla

Tämä viikko on mennyt hurjan nopeasti, unohdin lahopäänä ottaa kuvia sisätautien osastolta. Vähän harmittaa, kun en saanut niitä tähän päivityksseen. Olin siis osastolla 6A kaksi viikkoa. Osasto on sekaosasto eli siellä on potilana sekä miehiä että naisia. Samassa kerroksessa on myös sisätautienosasto pelkästään miehille. 6A:lla on yksihuone ainoastaan AVH potilaille, sitä kutsutaa Stroke unitiksi. Osaston yhteydessä työskenteli myös sairaalan sosiaalityöntekijä. Olin positivisesti yllättynyt, miten hyvin minut lopulta otettiin vastaan osastolla, vaikka alku olikin vähän nihkeä.

Päivät osastolla olivat aika samanlaisia. Aamut alkoivat petien petauksella ja vuodepesuilla. Kulmat onnistuu patjaan kuin patjaan eikä namibialainen vuodepesukaan ollut niin eksoottinen toimitus. Olisi tosin varmasti aiheuttanut enemmän hämmästystä ensimmäisillä viikoilla, mutta hieman alkaa tuntua, ettei enää mikään Katuturalla ihmetytä. Vuoteiden petausten jälkeen aloitettiin jo lastenosastolla tutuksi käynyt SOAPing ja tietysti vitaalien ottaminen. Teetauko alkoi, kun aamun hommat oli tehty (joillain sistereillä jo vähän aikaisemin, kun oli osastolla niin tehokkaita opiskelijoita).

Viime viikolla tuntui, että osastolla oli lähes joka aamu joku uusi itsemurhaa yliannostuksella yrittänyt. Kaiken kaikkiaan potilaat oli aika nuoria suurin osa 35-50 vuotiaita. Sairauksia oli epilepsiasta, sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään, diabetekseen ja erilaisiin infektiotauteihin. Osastolle tuotiin myös sekavat eristystä kaipaapat potilaat, ennen kun he saivat paikan mental hospitalista tai heidät voitiin kotiuttaa. Suurimman osan ajastani vietin osaston puolella, mutta yhdeksi päiväksi minut lähetettiin paikkaamaan henkilökuntapulaa Strokeen.

Torstaina sirkusteltiin taas ja päästiin akrobatiassa taas askeleen pidemmälle. On ihana nähdä samoja lapsia viikosta toiseen ja silti joka kerta on joku uusi lapsi tulossa mukaan touhuamaan. Omille tanhulapsille/nuorille lohdutukseksi, että kyllä joutuu ääntä välillä korottamaan näissäkin harjoituksissa. Välillä on vaikea olla tilanteen tasalla, kun lasten keskinäinen kina alkaa yleensä heidän omalla äidinkielellään, joka harvemmin on englanti. Saa olla aika tarkkana non-verbaalisen ilmaisun suhteen, kun oma korva ei rekisteröi kaikkea edes englanniksi. Minulla kävi hyvä tuuri kun Nella, Katri ja Ruth lähtivät toistamiseen mukaan treeneihin. Tuli kertaheitolla turvallisemmat harjoitukset kun oli enemmän silmäpareja valvomassa lasten tekemisiä.

Almost ready

Viikkoon on mahtunu myös paljon muuta kuin sairaalalla puurtamista ja sirkustelua. Vapaa-ajan puolesta tämä viikko on ollut yksi hauskimmista. Porukalla ollaan käyty shoppailemassa uudessa kauppakeskuksessa, jossa hetken saattoi kuvitella olevansa Euroopassa. Kaikki kaupat eivät olleet ihan valmiita vielä, joten on hyvä syy mennä käymään siellä uudestaan lähempänä joulua.

Pääsin näkemään torstaina Windhoekin korkealta mäeltä, sieltä näki lähes kaiken Hiltonista Katuturan sairaalaan. Samana iltana tuli ihasteltua täysikuuta pilvien lomasta sekä jonotettua karaokeen. Pettymys oli suuri, kun en päässytkään laulamaan. Jostain syystä lappu oli teillä tietämättömillä ja siinä samalla lauluintokin kadonnut.

Herkkuaamiainen

Perjantaina grillailtiin porukalla kotona. Tuli tehtyä todella hyviä jauhelihapihvejä. Vähän tuli niitä tehdessä äitiä ikävä, kun pihvien grillaaminen on äitin hommaa. Lauantaina laittauduttiin sitten tyttöjen kanssa näteiksi ja varattiin pöytä Nicesta. Oli ihanaa hienostella vähäsen.

Minä ja Nikita treenataan selfien ottamista.

Minä ja Katri kauniina

 This week has gone very quickly. I even forgot to take photos from the medical (internal medicine) ward 6A. I was two weeks at that ward doing SOAPing and taking vitals. One day I went to work to the Stroke Unit which is part of the 6A.

Nella ja Ruth kauniina

6A is meant for male and female patients. There is also room for hospital's social worker. I was surprised for me how young the patients were. Many of them were under 40-years-old. At the first week it felt like that there were some new overdose patient every morning. But mostly there were normal cases of circulatory problems, epilepsy, infections, cancers, diabetics etc.

At Thursday we had our fifth circus workshop. We were practicing more acrobatics. It's so nice to see same kids coming all over again and learning something new. And still every time there is someone new kid joining the group. I was lucky when Nella, Katri and Ruth came for the second time to Monica's to help me with the circus. The acrobatic training came a lot safer when there were many more eyes guarding the kids.

Besides the hospital work and circus there has happened lot more during this week. It as probably been the best week yet. We went to the new mall called The Grove and it felt like we could have been in Europe. All the stores wasn't finished yet so there is now good reason to go there again to do some shopping.

This week I also saw the hole Windhoek from top of the hill. The place was called Three circles. The view was much more beautiful than you can see from the photo. At the same day I was lining to the karaoke, but got disappointed when my turn didn't come at all.

The weekend was all about the food. We made delicious pancake breakfast with fruits and whipped cream. In the Friday evening we were barbecuing with the bigger group at the house. I made very nice beefburgers. Those made me to miss my mom, cause making beefburgers is her job. She makes the best ones. Friday we took girls night out and went to the Nice (Namibian Institute of Culinary Education). "It was a very nice restaurant serving nice food and I had very nice time with really nice girls in really nice clothes."

Dankie for everyone who was involved in this week.